Valtion koko ja budjettialijäämä ovat eri asioita
Elina Lepomäki vastasi Joseph Stiglitzin Suomen nykyhallituksen ”leikkauspolitiikkaa” koskevaan kritiikkiin sarjalla ihan hyviä pointteja euron ongelmista, työmarkkinajäykkyyksistä ja suuren julkisen sektorin vaaroista/haitoista.
Tässä Elina kuitenkin argumentoi ovelasti (kohdeyleisöään miellyttäen) vähän aiheen vierestä.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun oikeisto argumentoi fiskaalipolitiikkaa vastaan vedoten suuren julkisen sektorin roolin ja intervention haittoihin. (1) Julkisen sektorin koko ja (2) julkinen budjettialijäämä/-ylijäämä ovat kuitenkin kaksi eri asiaa – ja lähes toisistaan riippumattomia. Julkista sektoria voi pienentää kuromatta budjettivajeita umpeen – esimerkiksi leikkaamalla verotusta kuluja enemmän. Julkista sektoria voi kasvattaa ja samalla pitää fiskaalista ylijäämää.
Yksityisen sektorin epätasapaino on suurin tehokkuustappio – ja myös syy julkisen alijäämän tarpeeseen
Elina on varmasti aivan oikeassa siinä, että julkinen sektori ei monessakaan asiassa osaa (tai halua) allokoida resursseja tehokkaasti – ja siten se aiheuttaa tehokkuustappioita. Nämä tappiot ovat pois koko talouden hyvinvoinnista verrattuna tilanteeseen, missä reilun kilpailun ja vapaan valinnan annettaisiin päättää, mitä tuotetaan ja johtaa sen tuotannon tehostumiseen.
Mutta tällä hetkellä vielä suurempia tehokkuustappioita aiheuttaa krooninen alikysyntä! Siitä seuraava jatkuva vastentahtoinen suhdannetyöttömyys jättää paljon potentiaalista tuotantoa ja kulutusta toteutumatta.
Tämän lisäksi se myös tuottaa jatkuvasti yhä vaikeammin työllistettäviä pitkäaikaistyöttömiä ja saattaa siten jättää myös NAIRU-työttömyyden korkeammalle tasolle senkin jälkeen, jos kokonaiskysyntä- ja tarjonta jossain välissä saadaan tasapainoon (ns. hystereesi-ilmiö).
Don’t forget about the money!
Toinen tyypillinen oikeiston argumentointikikka on vedota taloustieteellisiin tasapainomalleihin, joissa rahan olemassaoloa ole lainkaan otettu huomioon.
"Liberan tutkimusjohtajaa Heikki Pursiaista lainaten, kenties saat siitä jotain lohtua, mutta tavara ei silti käy kaupaksi, ellet alenna hintaa. Työmarkkinat eivät tämän perustotuuden kohdalla eroa muista markkinoista mitenkään."
Itse asiassa työn kokonaiskysyntä poikkeaa siinä, että ratkaiseva tasapainottava tekijä ei ole yleinen palkkataso, vaan reaalikorkotaso! Jos säästämishaluista ja siten ansaintamahdollisuuksista on suljetussa taloudessa (tai ulkoisesti suunnilleen tasapainossa olevassa taloudessa, kuten euro-alue) on ylitarjontaa/alikysyntää työstä, se tarkoittaa, että reaalikorkotaso on liian korkea - ei että nimellinen palkkataso olisi liian korkea.
Lepomäki siis jättää mainitsematta hinta-analyysissään talouden tärkeimmän hinnan: riskittömän reaalikorkotason, eli ajanhinnan. Reaalikorkojen alaraja on hintarajoite, joka väistämättä ylläpitää valtavia tehokkuustappioita koko talouden tasolla ja on se lopullinen tekijä, joka nyt myös pakkottaa euroalueen valtioita velkaantumaan ylläpitääksen ykstyisen sektorin kroonisia liikasäästähaluja suhteessa reaalisiin investointimahdollisuuksiin.
Deflaatio ei olisi korjausliike
Nimellisen palkkatason putoaminen ei tasapainota yhtään mitään, vaan tarkoittaa deflaatiota, eli reaalikorkojen nousua, joka kannustaa entistä enemmän säästämään ja entistä vähemmän kuluttamaan tai investoimaan reaalisesti. Se on itseään ruokkiva mekanismi.
Se ratkaisuvaihtoehto, jossa valtion ei tarvitse velkaantua kompensoidakseen tätä yksityisen talouden epätasapainoa on riskittömän reaalikorkotason laskeminen. Siihen pystyisi vain EKP, ja sekin vaatisi mandaatin muutoksen (tavoiteinflaatiotason noston). Tämän euron ja Saksan nykyisen talouspolitiikan kestämättömyyden Elina hyvin noteeraakin.
Leikkauspolitiikka ja palkkojenpolkemissota ovat eri asioita kuin työmarkkinoiden vapauttaminen tai joustavoittaminen
Oikeistolla on myös tapana vähätellä kokonaiskysynnän ongelmia ja väittää, että kaikki työttömyys olisi rakenteellista ja johtuisi työmarkkina- ja palkkajäykkyyksistä. Ja toki rakennetyöttömyyttäkin Suomessa on.*
Elina nostaakin tässäkin yhteydessä esiin Suomen talouden rakenteelliset jäykkyydet. Niistä sietäisikin puhua enemmän. (Samoin pitäisi puhua Suomen työmarkkinaetuoikeuksista, joita Elina ei mainitse, ymmärrettävistä poliittisista syistä.)
Valitettavasti hallituksen nyt ehdottamat muutokset eivät ensisijaisesti puutu näihin ongelmiin tai työmarkkinaetuoikeuksiin juurikaan (TES:ien vallan rajaaminen ehkä hieman). Sipilä pyrkii paketillaan lähinnä helpottamaan hintakilpailukykyä. Julkisen sektorin kustannuksiakin uudistukset pyrkivät laskemaan polkemalla julkisen sektorin palkkoja, eikä leikkaamalla reaalisia kuluja, esim. tehostamalla palveluiden tuotantoa.
Tämä ei todellisuudessa ole julkisen sektorin pienentämistä, vaan vain tulonjaon tuunausta.
Kuka uskaltaa käräyttää alastoman merkantilismikeisarin?
Työmarkkinaliberalismi ja sisäistä devalvaatiota hakeva hintakilpailukykymerkantilismi ovat hyvin eri asioita!
Elina, luotan siihen, että osaat ajatella asioita systeemisesti ja ymmärrät, että taantuma on euroalueen ongelma – eikä se ratkea yksittäisten maiden hintakilpailukykyä osaoptimoimalla!
Kuka on ensimmäinen talousasioita ymmärtävä kansanedustaja, joka uskaltaa kyseenalaistaa tätä yhä vallitsevaa riistomerkantilistista paradigmaa? Elina, oletko se sinä? Time to make Adam Smith proud! ;)
Tuure Parkkinen
sarjayrittäjä, talouskirjailija, generalisti
Jos haluat tietää, miten talousjärjestelmästämme saadaan reilumpi, kestävä ja kasvuriippumaton, mutta kaiken halutun kasvun mahdollistava, kannattaa tsekata kirja Fixing the Root Bug (sähköisenä tai printtinä) ja liittyä Root Bug:in sähköpostilistalle. Listalle liittyneet saavat kirjasta ilmaisen näytteen sekä kevyen sähköpostikurssin nykytalouden suurimpiin ”bugeihin”.
Seuraa Root Bug:ia:
www.facebook.com/TheRootBug
www.twitter.com/TheRootBug
www.youtube.com/DaRootBug
* Mutta jos palkkasääntely (ja passivoiva sosiaaliturva) poistettaisiin, meillä olisi nyt aivan järkyttävät deflaatiopaineet. Ja se on kiistämätön merkki kroonisesta ylitarjonnasta (tilanteessa, jossa julkinen alijäämä on vaihtotasealijäämää suurempi). Työttömyys on siis sekä rakenteellinen ongelma että kokonaiskysynnän ongelma. Palkkajäykkyys, joka tasapainotilassa olisi haitallista, toimii tällä hetkellä oireidenhoitona ja toisaalta estää tuhoisaa deflatiokierrettä.
